Rakkaudella takilleni

En ole takki-ihmisiä, ja vielä vähemmän välikausitakki-ihmisiä. Omistan kyllä kirpeisiin syyspäiviin paksuudeltaan sopivia takkeja (maiharitakin, puvuntakin ja lyhyen verkkatakin, kaikki mustia aka pirun tylsiä ja ei yhtään sitä mitä takilta haluan), mutta niistä yhtäkään en rakasta takkien ansaitsemalla intohimolla. Alkusyksystä ostamani Hemulitakkikin on kovin hurmaava, mutta täysin vaille käyttöä jäänyt, raukka roikkuu eteisen naulakossa ja huutaa hiljaisena epätoivoonsa.

Minulle täydellisen takin tulee olla neutraali, jotta se sopisi kaikkeen vaatekaapissani, muttei niin neutraali, että se olisi tylsä. Sen tulee olla kauniin värinen, oikealla tavalla istuva ja hyvästä materiaalista tehty, eikä haitaksi ole ollenkaan jos itseään ei täydy maksaa kipeäksi sellaisen hankkiessa.

Tänä syksynä onnisti. Lähtiessäni takapajuisen kotikyläni yläasteella järjestettävälle kirpputorille säälittävät seitsemän euroa mukanani, en osannut kuvitellakaan minkälainen aarre siellä tulisi vastaan. Ajaton malli, check! Kauniin värinen aito mokkanahka, check! Sopiva koko, check! Sekä kolmen euron hinta, check!


(Typerä ilme, check...)

Se on täydellinen pari leijonankeltaisen huivini, hiusteni värin ja jokaisen mekkoni kanssa ja mä niin rakastan tän beiben puhki!