Ajelulla puutaloja

(Kuva päivältä jolloin minulla oli aikaa maalata kengänpohjani tähtipölyllä.)

Johtuukohan se tästä vuodenajasta tai siitä, etten ole tehnyt juuri mitään merkittävää (Höpsis, olenpas! Myöhään nukkumista, suklaan mussuttamista ja tyttönsä kainalossa roikkumista ei vain yleisesti hyväksytä minkään tekemiseksi.) noin kolmeen vuoteen, mutta olen löytänyt itseni laatimasta päähäni aivan liian pitkän mentaalisen to do-listan. Vannotan vuorotellen jokaiselle opettajalleni, opolle ja jopa ystäväni äidille pystyväni suorittaa kouluhommia armottomalla vauhdilla, ettei vain keväälle jäisi, eihän minulla muutakaan tekemistä ole ja henkilökohtainen suosikkini: ihan läpihuutojuttuhan tuo on!

Mutta nyt kun on mysteerisesti käynyt niin, että opiskeltavia asioita on ihan liikaa aivan liian lyhyessä ajassa, minusta voisi olla ihan mukava tehdä välillä jotain muutakin ja ei, ne eivät ole läpihuutojuttuja, en minä osaa! Listani sisältää myös vaatekaappien ja epämääräisten rättikasojen siivoamista, miljoonien, ellei jopa viiden mekon ja muiden vaatteiden fiksausta, bloggausta!!!1, jonkinlaisen sosiaalisen elämän sekä mielenterveyteni ylläpitoa, enkä minä saamattomuudeltani löydä energiaa.

Pointti oli nyt kuitenkin, että palan halusta kuvata näitä erinäisiä mekkosiani, esitellä uudet hurjan kauniit kenkäni ja todistaa teille miten neuroottisen siististi osaankaan järjestää vaatekomeroni (värikoodattu ja alushousuja myöten viikattu!). Mutta ei, on tärkeämpääkin tekemistä, Suomen valtio ei voi millään pysyä pystyssä jos yksi sen kansalainen ei osaa sijoittaa kartalle Päijännettä ja Kemivitunjokea.

Jätin tämän merkinnän otsikoimatta (lue: koska en jaksa) protestina tätä kamalaa ihmiskuntaa, ja ennen kaikkea minua, hitaasti tappavaa suorituspainetta kohtaan.